Elin kuin sumussa taas. Petteri oli pyytänyt jälleen kerran anteeksi käytöstään ja tuonut kukkia minulle joka päivä tapahtuman jälkeen. Olin turta, en voinut ymmärtää mistä sellainen viha minua kohtaan kumpusi. Tunteeni olivat sekavat, toisaalta rakastin miestäni ja toisaalta taas olin alkanut vihata. Pelko oli alkanut hallita elämääni pahasti. Takaraivossa jyskytti joka kerran kun Petteri joi, että mitäs jos taas saisin osakseni vihaa ja väkivaltaa.

 

Salasin edelleen asian taitavasti läheisiltäni. Petteri veti hyvän seuramiehen roolia joka kerran ystävien läsnäollessa ja vanhempieni edessä esiintyi unelmien vävypoika. Yritin sinnitellä eteenpäin ja uskoa parempaan huomiseen. Nyt ymmärrän, että se oli turhaa, mutta silloin ajattelin, että josko Petteri muuttuisi. En voinut ajatellakaan eroa, meillä oli asuntolainaa, minulla oli opiskelut kesken, mitä kaikki sanoisi jos me eroaisimme..mitä vanhemmat sanoisi, entä ystävät. En mitenkään voinut harkita eroa, olihan mulla kuitenkin ihan hyvä elämä. Hoin vain itselleni, että jokainen tekee virheitä. Petterikin ja minun vaan piti osata antaa anteeksi.

 

Kului jälleen yksi vuosi ja valmistuin koulusta. Sain töitä pienestä yrityksestä jossa hoidin kirjanpitoa ja muita toimistotöitä. Petteri oli edelleen samassa työpaikassa ja elimme normaalia nuoren pariskunnan elämää. En tiedä teinkö sen alitajuisesti vai miten, mutta pidin huolen aika hyvin siitä, ettemme olleet paljoakaan kahdestaan. Viikonloppuisin meillä oli aina ystäviä kylässä tai olimme itse ystävien luona kylässä. Kahdestaan oleminen oli minulle vaikeaa, järjestin juhlia kotonamme ja kaiken maailman kissanristiäisiä., mitä vain kunhan ympärillä oli ihmisiä. Sain turvani siitä.

 

Vuosituhannen vaihteen jälkeen vuokrasimme ystäväporukan kanssa kolme mökkiä ulkosaaristosta. Kaikki oli taas pitkään ollut hyvin, olimmehan toki välillä riidelleet, mutta Petteri ei ollut menettänyt malttiaan samalla tavalla kuin aikaisempina kertoina. Olin mökkireissusta luottavaisin mielin liikkeellä ja odotin kovin yhteistä viikonloppua ystävien seurassa.

 

Niinkuin mökkielämään usein kuuluu, olutta ja viiniä juotiin, mutta tunnelma oli silti rauhallinen ja mukava. Toisena iltana mökillä kuitenkin helvetti pääsi irti.

Petteri oli koko päivän juonut aikamoisella tahdilla ja olin huomannut hänen käytöksessä pientä vihamielistä virettä. Toivoin kuitenkin mielessäni ettei mitään suurempaa tapahtuisi, eihän Petteri ollut koskaan ystäviemme silmien edessä alkanut riehumaan.

Melko myöhään illalla Petteri sammui sohvalle ja menin herättelemään häntä jossain vaiheessa. Tarkoitus oli paistaa makkaraa takassa ja ajattelin, että hänkin haluaa osallistua siihen. Koskin varovasti hänen olkapäätään ja sanoin rauhallisella äänellä:

 

-Kulta, herää. Aletaan paistaa makkaraa.

 

Yht'äkkiä Petteri pomppasi ylös ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Näin raivon hänen humalaisissa silmissään. Sitten tuli isku, suoraan huuleeni. Veri tirskahti suuhuni ja horjahdin taaksepäin.

Samassa tilassa oli ystäviämme ja he jähmettyivät kivipatsaiksi. Petteri ei tuntunut näkevän ketään muuta kuin minut. Hän tuli huutaen luokseni ja alkoi kuristaa minua.

 

 -Saatanan lehmä, mitä vittua sä tuut mua herättämään! Saatanan huora!

 

En saanut happea, ystävämme repivät Petteriä kimpustani pois. Lopulta Petterin ote hellitti ja minä pääsin irti. Yskin ja haukoin happea, huulestani valui veri ja tunsin miten se alkoi turpoamaan. Kolme miespuolista ystävääme vei riehuvaa Petteriä ulos rauhoittumaan, siinä samalla hän vielä huusi minulle:

 

 -Vitun sairas ämmä, vittu mä tapan sut vielä joku päivä.

 

Jäin mökkiin sisälle ja ystäväni tulivat luokseni, halasivat minua, lohduttivat, olivat järkyttyneitä, shokissa. Kysyivät onko tätä tapahtunut aiemminkin, mikä Petteriä vaivaa.

Valehtelin sujuvasti, taas suojellen Petteriä, ettei ole ikinä ennen tapahtunut mitään tälläistä. Että oma vikani taisi olla kun menin humalaisen unta häiritsemään. Ystäväni olivat aivan hämmästyneitä ja koittivat parhaansa mukaan auttaa minua siinä tilanteessa.

 

Tuntien päästä Petteri palasi mökkiin itkusilmäisenä mukanaan miespuoliset ystävämme. Eräs heistä veti minut syrjään ja kertoi minulle mitä Petteri oli ulkona vielä riehunut. Hän oli myös kiinnostunut oliko tälläistä sattunut aiemmin. Sanoin ettei ollut. Miksi ihmeessä suojelin Petteriä! Miksi? Sanat vain tulivat suustani automaattisesti ja luontevasti. Minussahan se vika oli, ei Petterissä. Selitin vaikka mitä hänen puolustuksekseen. Ystävämme nielivät selitykset jotenkin vaikka näin heistä, että olivat huolissaan minusta ja Petterin pisteet olivat laskeneet roimasti.

 

Kun palasimme kotiin mökiltä, en puhunut Petterille mitään kolmeen päivään. Hän pyyteli taas anteeksi ja itki. Sanoi ettei enää koskaan löisi minua. Tuttuja sanoja jo siinä vaiheessa, mutta silti uskoin ne jollain tasolla. Kyllä tästä vielä noustaan.

 

Riitojemme yhteydessä Petteri oli alkanut huomautella painostani joka oli noussut melko lailla lyhyessä ajassa. Minuakin asia häiritsi ja päätin alkaa laihduttaa. Paino alkoi pudota kovalla vauhdilla ja pian kaikki vaatteeni roikkuivat päälläni. Kun olin laihduttanut puolisen vuotta painoni oli romahtanut jo niin alas, että aloin saamaan pahoja fyysisiä oireita. Vatsaani koski tämän tästä ja ruoka ei sulannut kunnolla. Olin kuin luuranko, mutta silti halusin vielä tiputtaa yhden kilon. Ja sitten vielä yhden. Ja jos yhden vielä.

Lopulta olin vai varjo entisestäni ja läheiseni huomasivat radikaalin muutoksen minussa. Sitten alkoi kovat kivut ja krampit. Jouduin sairaalaan tiputukseen ja minulle kerrottiin, että elimistöni oli niin sekaisin kovasta dieetistä ettei se enää kyennyt sulattamaan normaalia ruokaa oikein. Makasin päiväkausia tiputuksessa ja kovassa lääkityksessä kramppien takia. Petteri ei kertaakaan käynyt katsomassa minua. Olin yksin ja lohduton. Miksi minulle kävi näin?

 

Kun pääsin sairaalasta ja menin kotiin, löysin makuuhuoneestamme korvakorun joka ei kuulunut minulle.

Se oli jälleen yksi uusi isku vasten kasvoja. Miten selviän tästä?